Työn luonne kiehtoi - ja ehti myös muuttua

Minulta on silloin tällöin kysytty, miksi aikoinaan läksin metsäalalle. Eikö pienikokoisen naisihmisen olisi mukavampaa työskennellä siistissä sisätöissä, tuoksua vienosti hajuvedelle ja pukeutua päivittäin hameeseen ja nappaskenkiin? Lähtökohtaisesti syy taisi olla perheen ja suvun miesten antama esimerkki eli sukuvika, vaikka 80-luvulla nainen metsäalalla olikin melkein kummajainen. Alan valintaa saattoikin siis vauhdittaa halu osoittaa vääräksi isänkin kommentti ”akoista ei metsäalalle ole”.

Oli hetkiä, jolloin itsekin olen vähän ihmetellyt valintani järkevyyttä. Ensimmäinen talvi harjoittelijana pystymittaporukan ylösottajana – se pakkastalvi, jolloin puutetta ei ollut kylmyydestä eikä paksusta lumesta, mutta osaamisesta ja kuntopohjasta vastavuoroisesti puutetta oli paljonkin. Seuraavatkin talvet suksien kanssa nietoksissa hikipäin riehuen ja kaksin käsin leimakirveellä leimikon rajoja jäisten puiden runkoihin nirhaten.  Enkä minä liiemmin ole rakastanut muutamia kesäpäiviäkään hiellä ja itikkamyrkyllä parfymoituna, tukka litassa, mäkäräisten rei’ittämänä ja nyttemmin punkkien ja hirvikärpästen vainoamana. Niinäkin hetkinä olen muistuttanut mieleen isän opetuksen ja päätökseni todistaa se vääräksi.

Ei vainen, kyllä perimmäinen syy tälle alalle lähtemiseen ja näinkin pitkään näissä hommissa pysymiseen on työn luonne. Metsäalaan on perinteisesti kuulunut vapaa työaika ja sen puitteissa vapaus ja vastuu organisoida omaa tekemistään ja tapaansa toteuttaa työtehtäviään. Metsäammattilainen on saanut työskennellä metsässä, siinä sivussa saanut mielekästä liikuntaa ihan työn puolesta, haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea luonto ja kaikki siihen liittyvä. Kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa, keskustelut kaikenlaisista asioista maan ja taivaan väliltä, saada olla oman alansa asiantuntija ja tarjota monipuolisia metsäalan palveluja metsänomistajien hyväksi.

Joskus metsänhoitoyhdistyksen asiantuntijan työ on tuntunut liiankin monipuoliselta, kun on pitänyt hallita metsätalouden asiat melkeinpä aasta ööhön, osata löytää vastaukset ja ratkaisut mitä yllättävimpiin kysymyksiin, pyöritellä työpöydällä samanaikaisesti sen sataa eri vaiheissaan olevaa hanketta ja työmaata. Mutta sepä se viehätys on juuri ollutkin, en minä näin pitkään olisi kapeammassa työtehtävässä ehkä viihtynytkään. Viimeisimmät työtehtävät luonnonhoidon erityisasiantuntijana olen kokenut jonkinlaisena Grand Finalina, huipennuksena työuralleni ja mahdollisuutena hyödyntää työssäni täysimääräisesti omia kiinnostuksen kohteita ja vahvuuksiani.

Tietyllä tavalla sitä alkaa tässä uran vaiheessa tuntea itsensä jonkinlaiseksi menneisyyden haamuksi. Työt ovat yhä enemmän siirtyneet toimistolla näyttöpäätteen ääressä tehtäviksi: tieto metsistä välittyy digitaalisten härpäkkäiden keräämänä ja välittämänä, metsänomistajat kohdataan yhä useammin puhelimen, sähköpostin tai parhaimmillaankin teams-yhteyksien avulla. Kumisaappaat joutavat nurkkaan, drone ja tekoäly korvaavat relaskoopin, paperisen ilmakuvakartan ja työhuoneen hyllyjä täyttävät mappirivistöt. Onkin jo aika vaihtaa havua!

Tämä menneisyyden haamu muistaa vielä sen ajan, kun leimikon puumäärä määritettiin pystymittaamalla. Menetelmän tarkkuus ei varmaankaan yltänyt tievarsimittauksen eikä varsinkaan motomittauksen tasoon, pystyarviomitaksi sitä joku taisi nimetäkin. Muistan, kun vakavissaan oltiin sitä mieltä, että ei harvennukselle motoa voi päästää tolskamaan, kyllä metsureita vielä tarvittaisiin. Muistan, että taimikosta piti raivata kaikki lehtipuut pois, jos aiottiin saada Metsälautakunnalta hyväksytyt MPL-avustukset. Muistan senkin, kun me nuoret metsäasiantuntijat vänkäsimme vanhempien jäärien kanssa siitä, että pottitaimi oikeasti on parempi ja helpompi kuin avojuurinen taimi. Muistan ajat, jolloin tietokoneet ja kännykät tulivat ennustamaan nykyisen digitalisaation valtaantuloa.

Tekijät, tavat ja kulttuurit ovat muuttuneet aiemmin ja niin ne tekevät tästä eteenkin päin. Mutta metsä pysyy - alati vaihtelevana, omaa kiertokulkuaan seuraavana, taloudellista vaurautta, monimuotoisuutta sekä sielun ja ruumiin hyvinvointia tuottavana.

Saara Koskinen, luonnonhoidon erityisasiantuntija