Monimuotoisuutta metsässä neljältä vuosikymmeneltä

Olen pitkän linjan mhy-ammattilainen. Aloitin Pielaveden Metsänhoitoyhdistyksessä 1980-luvun puolivälissä, heti öljykriisin jälkeen ja laskeuduttaessa taantuman kautta kohti 90-luvun lamaa. Harsintahakkuun jälkiä vielä korjailtiin, uudistusaloja aurattiin, männyntaimia istutettiin sopiviin ja sopimattomiin kohteisiin, motot olivat vasta tulossa metsiin ja ainoastaan toimistonhoitajallamme oli tietokone – se iso möhkäle sivupöydällä. Puhelin ei kulkenut metsässä mukana, vaan se odotti toimiston pöydällä käyttäjäänsä. Tittelini vaihtuivat metsäsuunnittelijasta alueneuvojaksi ja siitä edelleen metsäasiantuntijaksi.

Oppia valtakunnan ensimmäiseltä monimuotoisuuteen suuntautuneella metsätalousinsinöörilinjalla

Oppini olin ammentanut Evon metsäopistosta, valtakunnan ensimmäiseltä monimuotoisuuteen suuntautuneelta metsätalousinsinöörilinjalta. Luontoarvot nostelivat hennosti päätään ja niinpä oppilaskunnan väitetään pitäneen hätäkokouksen, koska maineikkaalla Evolla nyt ”alettaisiin kouluttaa luonnonsuojelijoita”.

Valtaosa kurssikavereistani suunnisti valmistumisen jälkeen esimerkiksi riistatalouden ja metsäntutkimuslaitoksen töihin, minä ajauduin vielä varsin perinteisesti toimivaan metsänhoitoyhdistykseen. Siinä vaiheessa laitoin monimuotoisen kynttiläni vakan alle enkä hirveästi huudellut, minkä koulutuksen olin tullut käyneeksi.

Vähitellen alettiin tehometsänhoidosta siirtyä pehmeämpiin ja luontoarvoja paremmin huomioon ottaviin menetelmiin. Esimerkiksi auraukset loppuivat meidän alueellamme 90-luvun alussa ja taimikonhoidossa alettiin sietää myös lehtipuusekoitusta.

Viimeistään 2000-luvulle tultaessa, kun ”kymppi-pykälä” eli erityisen tärkeät elinympäristöt sisällytettiin metsälakiin ja PEFC-sertifiointi otettiin käyttöön, luonnon monimuotoisuus huomioitiin laajasti metsänkäsittelyssä. Luontoharrastuneisuuteni vuoksi olin ollut siihenkin asti ns. pehmeiden arvojen kannattaja, mutta nyt otin vakan alle piilottamani monimuotoisuuskynttilän julkisesti esille. Sain puhua riistaelinympäristöistä, merkitä sopivia säästöpuita ja suojakaistaleita sekä käydä mielenkiintoisia keskusteluja ”esteettisesti hyvän näköisen” metsän käsittelystä.

Luonnonhoidon erityisasiantuntijan saappaat

Mhy Savotta perusti ensimmäisenä metsänhoitoyhdistyksenä päätoimisen luonnonhoidon erityisasiantuntijan toimen vuonna 2022. Sain mahdollisuuden astua noihin aiemmin kävelemättömiin saappaisiin. Nykyisin luonnonhoitopalvelut on otettu metsänhoitoyhdistysten palveluvalikoimaan ja metsänomistajille on tarjolla erityisasiantuntijoiden osaamista perinteisten metsätalouden palveluiden lisäksi myös suojelu- ja luonnonhoitoasioissa. Moniarvoinen metsänomistajuus osataan huomioida toiminnassa.

Ensimmäinen vuoteni uudessa, vasta muotoutuvassa toimenkuvassa oli tietynlainen sisäänajovuosi. Täydensin ja päivitin omaa osaamistani lukuisissa ympäristötukea, METSO-suojelua, sertifiointikriteereitä, hiili- ja ilmastoasioita ja luonnonhoidon suosituksia käsitelleissä koulutuksissa. Suodatin ja välitin aineistoa ja tietoa edelleen omassa ja vähän muissakin organisaatiossa. Annoin haastatteluja Savotan strategialinjauksesta, omasta roolistani sekä suojeluvaihtoehdoista ja luonnonhoidosta. Kiersin lukuisia kesätapahtumia, naisten luontoiltoja, nuorten metsätapahtumia ja olin mukana mm. ilmastoturvallisuuteen ja Kansalliseen Metsästrategiaan liittyvissä verkostoissa. PEFC-asiat ja FSC-pilotointiin valmistautuminen sekä tuulivoimapuistolausunnot tulivat myös työpöydälleni. Melkoinen sisäisen ja ulkoisen viestinnän ja tiedottamisen sillisalaatti itse asiassa, näin luetteloksi kirjattuna.

Ympäristötuki-kohteiden valmistelu aloitetaan metsänomistajan kanssa keskustellen

Tehtävänkuvan ”pääartikkeliksi” on muotoutunut ympäristötukien valmistelu. Metsänomistajat ovat löytäneet luonnonhoito- ja ympäristöpalvelut jo kohtuullisen hyvin aktiivisen tiedottamisen ansiosta ja tietenkin metsäasiantuntijoidemme myötävaikutuksella. Pohjatyö tehdään metsänomistajan kanssa keskustellen, metsäsuunnitelmatietojen, karttojen ja avoimen metsätiedon avulla. Osa kohteista seuloutuu jo siinä vaiheessa suojelu- ja luonnonhoitovaihtoehtojen ulkopuolelle, mutta keskustelua jatketaan sujuvasti metsätalouden muista vaihtoehdoista.

Suojeluarvojen tarkistaminen tehdään käytännössä aina maastossa sulan maan aikaan eli silloin, kun tärkeät luontopiirteet – kasvillisuus, pienvedet ja lahopuut – ovat helposti havaittavissa. Olen kierrellyt ympäri laajaa Savotan aluetta tutkimassa vanhaksi menneitä ympäristötukikohteita, kartoille merkittyjä 10§-kohteita sekä metsänomistajien muuten vain suojeltaviksi tarjoamia kohteita. Tällaiset metsäkohteet ovat useinkin juuri niitä hienoimpia paikkoja, mihin kulkija metsässä voi törmätä: reheviä puronotkoja täynnä linnunlaulua (ja punkkeja), ”Sua lähde kaunis katselen” -idyllejä ja lehtopyöräkkeitä, joissa kotkansiiven, sudenmarjan ja mustakonnanmarjan tunnistettuaan pitääkin seuraavaksi kaivaa kasvikirja avuksi. Helminä sitten ne kirveenkoskemattomat, ehtoopuolelleen kääntyneet metsät, jotka huokailevat arvokkaasti ja narskuttelevat kuivia latvuksiaan tuulessa.

Metsänomistajilla vilpitön halu monimuotoisuuden vaalimiseen

Metsänomistajien suhtautuminen ympäristötukeen ja myös muihin vapaaehtoisen suojelun ja luonnonhoidon vaihtoehtoihin on ollut hyvin kiinnostunutta, myötämielistä ja aktiivista. Lähtökohtina ovat olleet vilpitön halu osallistua luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen tai ymmärrys siitä, että lainsäädäntö tai sertifiointi rajoittavat joka tapauksessa metsänkäsittelyä kyseisessä kohteessa. Lähtökohtana voi olla myös historia- tai tunneside tiettyyn metsikköön tai jopa puuyksilöön.

Odotusarvo useinkin on, että suojellusta metsäomaisuudesta saa jonkinlaisen korvauksen. Kaikki kohteet eivät kuitenkaan täytä ominaisuuksiltaan ympäristötuen tai esimerkiksi METSO-suojelun vaateita. Kun suojeluasia ei etene edellytysten puuttuessa, seurauksena on usein harmittelua ja ihmettelyä, miksi suojelusta puhutaan niin paljon, mutta tiukat kriteerit epäävät alueesta saatavan korvauksen. Tilanne saattaa harmituksen lisäksi lopulta johtaa muihin ratkaisuvaihtoehtoihin.

Hieno lopetus pitkälle uralle, kun olen saanut olla edistämässä metsäluonnon monimuotoisuutta sekä metsänomistajien tietoisuutta luontoarvoista ja vapaaehtoisista suojeluvaihtoehdoista. En päivääkään vaihtaisi pois!